Niinhän siinä kävi, että otollisista olosuhteista huolimatta kolmaskaan inseminaatio ei meille sitä kaivattua positiivista raskaustestitulosta tuonut. Arvelin asian olevan näin jo maanantaina, kun tuttuakin tutummat PMS-oireet puskivat pintaan. Epäilykseni vahvistuivat keskiviikkona negatiivisen raskaustestin myötä ja torstaina alkoivat kuukautiset. Ei kun soittoa klinikalle ja seuraavaa aikaa varaamaan. Aloitin tänään letrotsoli-lääkityksen, katsotaan mitä se tekee munasarjoilleni. Toivon, että sillä saataisiin kasvamaan kaksi johtofollikkelia yhden sijasta, jotta tuplattaisiin kelvollisen munasolun irtoamisen mahdollisuus. Kaksoset eivät kuulu toivelistalleni mutta mielummin toki ottaisin kaksosraskauden kuin en raskautta ollenkaan. Tähän mennessä johtofollikkeli on ollut joka kerta oikeassa munasarjassani - jo kolme kertaa peräkkäin. Myös helmikuussa, kun kävimme ensikäynnillä, johtofollikkeli oli oikeassa munasarjassa. Maaliskuun tilannetta emme toki tiedä, mutta ainakaan sen jälkeen vasen munasarja ei ole kasvattanut yhtään isoa follikkelia. Olisikohan tässä kierrossa sen vuoro ja olisiko siellä parempia munasoluja tarjolla?
Inseminaatioiden kalkkiviivat alkavat lähestyä; tuleva inseminaatio on neljäs ja toiseksi viimeinen. Jos viideskään inseminaatio ei tuota hartaasti toivottua lopputulosta, tuo syksy tullessaan siirtymisen ivf-hoitoon. Minua ei sinänsä hirvitä ivf-hoidon suurempi kajoavuus mutta hinta riipaisee sen verran kovasti, että toivomme totisesti välttävämme tuon tien (ivf-kierros maksaa suunnilleen saman verran kuin mitä olemme tähän mennessä yhteensä käyttäneet rahaa inseminaatioihin). Lisäksi minua hieman huolestuttaa suhtautumiseni mahdollisesti yli jääviin alkioihin; milloin uskallamme hävittää ne? Olemme nyt sitä mieltä, että haluamme vain yhden lapsen, mutta entä jos tulemmekin joidenkin vuosien päästä toisiin ajatuksiin? Sitten harmittaa ja rankasti, jos meillä olisi ollut alkioita jotka olemme hävittäneet. Toisaalta alkioiden säilyttäminenkin maksaa eikä siitä ole tietysti järkevää maksaa maailman tappiin asti vain sen vuoksi, että ehkä saattaisimme haluta niitä joskus käyttää. Tässä on kyllä oikein loistava esimerkki vatvomisluonteestani; en tiedä vielä, viekö tiemme ivf-hoitoon saatikka, että kuinka monta alkiota kyseisestä hoidosta voisimme saada ja johtaako yksikään alkionsiirto ylipäänsä raskauteen. Silti jaksan murehtia jo etukäteen siirtämättä jääneiden pakastealkioiden kohtaloa. Toivon, että neljännen tai viidennen inseminaation onnistuminen vapauttaisi minut tästä pohdiskelusta ja voisin keksiä itselleni uusia vatvomisen aiheita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti