Edellisestä blogitekstistä on nelisen viikkoa. Tuntuu, että siinä ajassa on tapahtunut uskomattoman paljon asioita ja meidänkin projektissa on saatu suuria muutoksia aikaiseksi. Kirjoitan niistä kronologisessa järjestyksessä, niin tekstissä säilyy ehkä parhaiten logiikka ja luettavuus.
Aloitin ovulaatiotestailun tuttuun tapaan kierron päivänä 11. Aluksi testailu sujui maltillisesti ja ohjeiden mukaisesti, kerran päivässä puolenpäivän aikaan. Päivästä 13 alkaen aloin testata useammin ja huomasin pikku hiljaa oman stressini kasvavan. Odotin LH-plussaa kierron päivälle 14 tai 15 ja olin tehnyt viikon suunnitelmat sen mukaisesti, että matkaan lähdettäisiin kierron päivänä 15 tai 16. Päivänä 14 testit olivat aivan yhtä negatiivisia kuin aikaisemminkin. Päivänä 15 puolenpäivän testissä testiviiva oli selvästi aikaisempaa tummempi, ei kuitenkaan aivan yhtä tumma kuin kontrolliviiva. Päätin ilmoittaa klinikalle, että testi on positiivinen ja tulemme seuraavana päivänä inseminaatioon, koska toivoin testiviivan tummuvan selkeäksi plussaksi iltaan mennessä, kuten edellisessäkin kierrossa. Lisäksi kierron päivä 17 oli täynnä muita suunnitelmia, jotka olisi pitänyt perua jos silloin olisimme klinikalle lähteneet. Tällä kertaa maltoin odottaa klinikan varmistuksen kellonajasta ennen laivalippujen varaamista.
Inseminaatiota edeltävän päivän iltana ei LH-plussaa saatu ja seuraavana aamunakin testiviiva oli kovin haalea. Lähdimme siis matkaan tietäen, että luultavasti olemme yhtä päivää liian aikaisin liikkeellä. En kuitenkaan enää halunnut muuttaa suunnitelmia siinä vaiheessa. Ennen inseminaatiota tehtiin jälleen ultraäänitutkimus, jossa todettiin kohdun limakalvon olevan taas 12 mm paksu ja johtofollikkeli oli jälleen oikeassa munasarjassa, halkaisijaltaan tällä kertaa 18 mm. Siittiöiden ruiskutus tehtiin tällä kertaa hitaammin eikä se tuntunut yhtä kivuliaalta kuin viimeksi.
Kotimatkalla puhuimme jatkosta. Koska ajoitus meni nyt hieman pieleen, onnistuminen olisi tällä kertaa hyvin epätodennäköistä. Koen, että täysi vastuu ajoituksesta aiheuttaa minulle stressiä ja johtaa hätiköintiin ovulaatiotestien kanssa. Ajattelimme tässä vaiheessa, että voisimme yrittää vielä yhden kerran Tallinnassa ja sitten siirtyä jatkamaan hoitoja Suomessa, mikäli ei tärppäisi. Päätimme joka tapauksessa siirtyä digitaalisiin ovulaatiotesteihin, koska niissä ei ole tulkinnan varaa ja niiden hinta on sen verran kalliimpi, että se jarruttaa intoani tehdä useampia testejä päivässä.
Inseminaatiota seuraavana päivänä kokeilin sormella kohdunnapukkaani (yritän opetella tunnistamaan sen muutoksia kuukautiskierron vaiheiden mukana) ja järkytyksekseni tunsin siinä jotain muovista. Kun yritin saada siitä otetta, muovinpala hävisi. Pelästyin, että olen työntänyt sen vahingossa kohtuun ja jouduin lähes paniikin valtaan. Rationaalinen puoleni onneksi osasi kertoa minulle, että tilanne ei ole hengenvaarallinen ja saadaan varmasti lääkärin avulla ratkeamaan - kuten saatiinkin, gynekologi löysi ja poisti palan (joka oli osa inseminaatiokatetria) emättimestäni. Tämä sattumus sinetöi päätöksemme vaihtaa klinikkaa; vahinkoja voi sattua missä vaan ja kenelle vaan, mutta tunsin oloni hyvin turvattomaksi, kun en voinut mennä takaisin sinne, missä hoito oli tehty. Laitoimme heti samana iltana sähköpostia Dextra lapsettomuusklinikalle, kerroimme tilanteemme ja toiveemme jatkaa hoitoja mahdollisimman sujuvasti heti seuraavasta kierrosta. Meille vastattiin Dextrasta heti seuraavana päivänä ja saimme varattua ajat sekä psykologille lahjasoluneuvontaan että lääkärille ensikäynnille.
Toimme yhteydenotossamme ilmi toiveemme jatkaa saman siittiölahjoittajan kanssa, jota meille oli jo aikaisemmin käytetty, tietäen että tämän toiveen toteuttaminen ei välttämättä onnistu. Keskustelu klinikan biologin kanssa varmisti tämän pelon todeksi: voisimme kyllä saada siittiöitä Cryosilta mutta emme saisi itse valita lahjoittajaa. Biologi katsoi valitsemastamme lahjoittajaprofiilista toiveemme hiusten ja silmien värin sekä pituuden osalta ja esitteli meille muutaman vaihtoehdon, jotka olivat mahdollisimman lähellä. Pikainen haku Cryosin profiileista selvitti, että nämä kaikki vaihtoehdot olivat hyvin todennäköisesti ns. suppeita profiileja eli lahjoittajasta ei ole tarjolla muita tietoja kuin etnisyys, hiusten ja silmien väri, pituus, paino, veriryhmä ja koulutus/ammatti. Tämä oli meille tietysti pettymys ja jouduimme punnitsemaan, haluammeko jatkaa saman lahjoittajan siittiöillä ja reissata edelleen vai tyydymmekö siihen, että tietomme lahjoittajasta ovat huomattavasti rajoitetummat mutta hoidot voidaan tehdä sujuvammin ja stressittömämmin Suomessa? Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka se hieman harmittikin.
Psykologin antama lahjasoluneuvonta oli miellyttävä käynti, vaikka siellä ei sinänsä mitään uutta tietoa meille tullutkaan (paitsi se, että tuo käytäntö noiden laajan profiilin lahjoittajien käytön mahdottomuudesta on ilmeisesti Valviran tulkinta lainsäädännöstä eikä klinikoiden omaa tulkintaa). Ensimmäinen käynti Dextran lääkärillä oli niinikään hyvä kokemus, lääkäri oli enemmän lääketieteellisesti suuntautunut kuin edellinen lääkärimme ja ehdotti jo heti kättelyssä letrotsoli-lääkitystä follikkelin kasvua varmistamaan. Halusin kuitenkin tehdä vielä yhden inseminaation ilman lääkityksiä, sekin sopi hänelle. Sovimme munajohtimien aukiolotutkimuksen tehtäväksi ennen seuraavaa inseminaatiota, samassa yhteydessä katsotaan ultraäänellä munasarjojen tilanne ja tehdään sen perusteella arvio inseminaatiopäivästä. Tarvittaessa ovulaatio voidaan myös ajoittaa lääkkeellisesti hCG:lla, jos se uhkaa muuten osua vaikka viikonlopulle. Tämä otti paljon huolta pois mielestäni; enää oikean ajoituksen metsästäminen ei ole vain minusta kiinni eikä pelkästään omalla vastuullani, vaan lääkäri tekee osansa ja auttaa varmistamaan oikean ajankohdan inseminaatiolle.
Minkälainen on nyt olo klinikan vaihtamisen jälkeen? Luottavainen ja tulevaisuudenuskoinen. Jossain määrin myös helpottunut; tiedän, että nyt meidän ei tarvitse enää vaihtaa klinikkaa vaan Dextrassa voimme jatkaa siihen asti, kunnes onnellinen odotus alkaa. Siihen voi mennä vähän tai paljon aikaa, mutta uskon että lopulta onnistumme. Keskustelimme lääkärin kanssa siitäkin, kuinka monta inseminaatiota tehdään ennen koeputkihedelmöitykseen siirtymistä; hän sanoi että yleensä 3 - 6 on järkevää. Itse olin ajatellut rajana olevan 5 inseminaatiota, joka hyvin osuu tuohon haarukkaan. Kesän ajan yritetään siis inseminaatioilla ja mikäli niistä ei tulosta synny, syksyllä siirrytään koeputkihedelmöitykseen.
Ja niin, mitä sen huonosti ajoitetun inseminaation kanssa kävi? No eipä siitä raskautta alkanut, kuten oli odotettavissakin. Raskaustesti oli tänään aivan selkeä negatiivinen ja tuntemusten perusteella vuoto alkaa piakkoin. Kesällä on onneksi paljon kaikkea muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin vauvaprojekti, vaikka se onkin elämämme ykkösasia.
